Insinööri tarvitsee tarkat ohjeet

Päivällä tuli keskustelua siitä, miten pitää insinööriä ohjeistaa. Jos antaa liian ylimalkaiset ohjeet, jotain jää tekemättä. Esimerkiksi jos pyytää insinööriä pistämään kuivat pyykit kaappiin, niin pyykinkuivausteline taatusti jää keskelle lattiaa. Kun ei erikseen sanottu että sekin pitää korjata pois. Näin oli eräs ystäväni avopuoliso tehnyt. Tunnistin itseni, hieman huolestuttaa.

Uusi addiktio

Sen lisäksi, että jään hyvin helposti koukkuun peruspasianssiin, jäin koukkuun vanhan lapsuudenaikaiseen korttipeliin. Nimittäin Skip-boon.

Pentago pitäisi saada jostain, näin joulun jälkeen ei nopealla metsästämisellä löytynyt kaupan hyllyltä. Sopii insinöörille, kun saa muodostaa suoria viivoja ja kikkailla kääntyvillä laatoilla ja oikein juonia että "jos tähän pistän tämän kuulan ja sitten käännän näin niin sitten tuo tekee noin ja sitten mä voitan".

Miesten Tiimari

Saisin kulutettua aikaa Clas Ohlssonilla vaikka useita tunteja. Tänään kävin tutkailemassa johtoja ja piuhoja. En tosin edes tarvitse sellasia. Viereisen H&M:n ohitin nopeasti. Miesten Tiimari, insinöörin taivas. Jää Biltemakin toiseksi. Voi veljet.

Lisää tuntomerkkejä

Sekin kertoo jotain insinööristä inside, kun joutuu oikeasti miettimään haluaako kahvinkeittimen jossa on ajastin ja näyttö vai ottaisiko mielummin termoskannullisen keittimen. Näyttö kun tarkoittaa, että keitintä saisi itse säätää. Mutta toisaalta ei viitsisi keittää kuin yhden pannullisen illassa eikä pannussa seisonut kahvi ole hyvää.

Vihdoinkin

Kauan siihen meni, mutta nyt ymmärrän olevani insinööri. Koulutusvalintani on herättänyt hämmennystä niin lukion matematiikan opettajassani kuin yläasteen luokanvalvojassani. He kuvittelivat minun päätyvän humanistiselle puolelle. Ei se mitään, niin minäkin. Lukion jälkeen hain lukemaan sosiologiaa Turun yliopistoon. En jaksanut lukea pääsykoekirjoja kovin hyvin, joten ei ihme etten päässyt sisälle. Sisäinen insinöörini oli nostanut päätään ja hain (ja pääsin) Satakunnan ammattikorkeakouluun logistiikkapuolelle. Muistaakseni valitsin vielä sen linjan, mikä kuullosti teknisimmältä. En mennyt kuitenkaan sinnekään. Pidin välivuoden ja työskentelin kouluavustajana.

Mutta ei tullut opettajaakaan. Ei kiinnostanut edes hakea, kaikki kunnia opettajille. Itse en pystyisi siihen työhön. Monen mutkan kautta hain ja pääsin Tampereen teknilliseen korkeakouluun. Silti opintojen alusta meni varmasti pari vuotta täysin pihalla ollessa. "Ei tekniikka ole kivaa", ajattelin. Sain JOO-oikeuden ja aloitin sosiologian opintoja Tampereen yliopistolla. Siellä, sosiaaliantropologian peruskurssilla koin ensimmäisen insinöörikokemukseni. Odotin ja odotin, koska luennoija antaa sen kaiken ratkaisevan kaavan, jolla voin laskea kaikki sosiaaliantropologiset metkut. Ei tullut kaavaa, eikä tullut sosiologian sivuainetta.

Nykyään en enää naura Dilbertille. Nauran Dilbertin kanssa markkinoinnin kavereille ja johtajille. En pysty enää katsomaan samalla jännityksellä rikossarjoja. CSI-sarjan laitteet ovat hienoja, mutta huomaan ajattelevani: "Ei tuo laite kyllä oikeasti noin toimi."

Kohta siirryn tekniikan ylioppilaasta diplomi-insinööriksi. Ehkä on jo korkea aika hyväksyä itsensä insinöörinä.