Epäonnistunut alku

Sitä sitten mentiin sinne statiikan luennolle. Ajoissa, mukana vihko ja kynä ja kumi ja kaikki. Seuraavassa hetkessä viereen istahtaa kaveri, jolla on kyseinen kurssi kyllä suoritettuna. Insinööri siinä vähän ihmetteli että mitäs mitäs. Noh, 10 minuutin päästä lähdettiin sitten syömään. Hieman epäkorrektia torpedoida ihmisen luentomoraali heti ensimmäisellä luennolla. (Kiitos vaan, "Olli".)

Toiselle luennollekin ehdin jo 10 minuuttia vastaavasti myöhässä.

Kiirettä pitää

Kiirettä pitää juu. Kesälomat loppuivat kuin seinään kun uudet opiskelijat päästettiin mellastamaan pitkin yliopiston käytäviä. Samaan aikaan yrityksissä palattiin takaisin töihin ja meilejä alkoi lentelemään insinöörin postilaatikkoon sitä tahtia että alkoi jo hirvittää.

Luentokalvojen päivitys, kurssien asioiden hoitaminen ja kavereiden moikkailu lomien jälkeen ovat täyttäneet kalenterin ihan ääriään myöten. Sitä alkaa jo haikailla että koskahan se talviloma olisi. Tai ensi kesäloma. Onneksi insinöörillä on tietenkin useampi kalenteri, johon päivittää menoja. Mutta sehän ei tietenkään käy, että kaikki kolme kalenteria (paperinen, Googlen kalenteri ja puhelimen kalenteri) olisivat mitenkään keskenään synkassa. Eikä missään kohtaa oikein ehdi eikä jaksa päivittää niitä täsmäämään yhteen. Sen lisäksi tietenkin on ollut ihan pakko printata vielä yksi versio kalenterista tuohon kupiikkelin seinälle. Eikä sekään ole ikinä printtaushetkelläkään ajantasalla.

Ensi viikolla pitäisi lähteä käymään Helsingissä, lasketaako junamatkat lomaksi?

Pakkomiellepäivitys, 19. Ja tänään pitäisi mennä ekaa kertaa luennolle sitten viime tammikuun. Vielä konefuksien seuraan. Voi veljet.

Unissakävelyä

En ole koskaan kävellyt unissani mitenkään suuremmissa määrin. Serkkupoika kyllä on, itse olen vain lähinnä puhunut unissani ja herätellyt vieressä nukkujia pyörimällä 360 astetta akselini ympäri. Eilen aamulla koin melkoisen WTF-elämyksen (mikä?) pestessäni hampaita unenpöpperössä. Hammasmukiin oli ilmaantunut yöllä kaksi lusikkaa ja haarukka. Ehkä mystisten mustelmien salaisuus on selvinnyt... Erään toisen kerran olin vaihtanut yöllä vaatteet, ilmeisesti yöpuku ei ollut riittävän fiini nukkumiseen.

Tästä eteenpäin on pakko virittää ulko-oven eteen esteitä, etten lähde keskellä yötä kylille yöpuvussa. Onneksi vara-avain löytyy kaverilta, joka ei asu kovin kaukana. Mutta tuskin se talvipakkasilla (jotka ovat kohta täällä, mahtavaa!) paljain varpain hipsiminen pitkin katuja on mikään miellyttävin vaihtoehto. Harmi, että maisteriystävä muutti tien toiselta puolelta kauemmas, sinne olisi ollut hyvä aina sitten siirtyä unissaan.

Työn iloa

Vaikka saatankin aika ajoin tilittää siitä, miten kamalaa on olla yliopistolla töissä, niin en ole kuitenkaan ihan tosissani. Käytettävyyden tutkija pääsee kuitenkin näkemään ja kokemaan niin monen montaa erilaista alaa, että en heti usko että kaikissa muissa ammateissa tähän päästään. On aina hienoa, kun pääsee irti artikkelien lukemisesta ja katsomaan miten ihmiset tekevät töitään. Parasta on kuitenkin se, että usein näistä havainnointien tekemisestä on hyötyä ihan konkreettisesti. Kun katsoo toisen työtä ulkopuolisena, voi auttaa ihmisiä kehittämään omaan työtään parempaan suuntaan.

Lisäksi on hienoa, kun pääsee katsomaan miten sitä metsää kaadetaan ja kuinka helposti isoista kivenlohkareista tulee soraa. Ne on ne isot asiat, mitkä liikkuvat. Sisäinen konelainen nostaa päätään taas vaihteeksi. Mistä tulikin mieleeni, että pitäisi tehdä päätöksiä syksyn opintojen suhteen. Vaihtoehtoina on käydä kurssi nimeltä Teknillisen mekaniikan perusteet tai sitten yhdistelmä laajemmista peruskursseista. Tekmek olisi proffan mukaan ehkä hyötysuhteeltaan parempi, mutta oma aikataulu näyttää sen verran kireältä että luulen kallistuvani niiden peruskurssien suuntaan.

Nyt pitäisi sitten etsiä se reipas konelainen, jolta saa apua laskutehtäviessä. On aina hauskempi laskea yhdessä kuin yksinään hakata päätä kovakantiseen oppikirjaan. Kaveri ehdotti, että pistäisin ilmoituksen Prujuun. Mutta se taitaisi olla hieman liioteltua. Vai mitä?

18.

Pakkomiellepäivitys, osa 2

16 tilaajaa. Tajaria.

Standuppia, improvisaatiota ja ystäviä

Teatterikesä on kyllä mahtava keksintö. Koskahan sitä muuten kävisi katsomassa ensin standuppia ja sen jälkeen täysin improvisoidun näytelmän? Standup sai pienen lisävireen, kun paikalle oli saapunut omaa performanssiaan pitänyt lievästi humaltunut naishenkilö. Lopulta nainen saatiin poistettua baarista ja illan oikeat esiintyjät saivat esiintymisrauhan.

Seuraavana ohjelmassa oli vuorossa Snorkkelin improvisoitu näytelmä. Näyttelijöiden lisäksi lavalla seikkaili Elisamainosten pidempi mies. Odotin koko ajan, että hän olisi taikonut kiippareistaan esille Elisan tunnarin. Näytelmä oli mahtava, ei voinut kuin ihastella ryhmän taitoja. Esitys päättyi reippaaseen loppulauluun: "Juokaa ja tappakaa itsenne". Niin reipashenkinen ja mukava toivotus. Päätimme porukalla toteuttaa ideaa ja siirryimme läheiselle terassille.

Virtapankissa olikin tuttu baarimikko. Varmasti se oli työvuoron kohokohta kun noin viidentoista hengen retkue pelmahtaa paikalle ja antaa aplodeja aina kun teet jotain. Esimerkiksi annat juoman asiakkaalle. Siinä vähän naapuripöytien seurueet vilkuilivat pitkään, kun aina jonkun lähtiessä kaikki toivottavat toisilleen iloisesti "Juokaa ja tappakaa itsenne!".

Ilta päättyi vielä kebabille ja iltalenkille kotiin pyöräilyn muodossa. Tällä hetkellä sääressäni on turvonnut ruhje, poljin kolisee siihen aina kun talutan pyörää. Ja ei, ei se auta että pistän polkimen eri asentoon. Sitten se ruhjoo pohkeen takaa, akillesjänteen tai säären sivuosan. Parempi siis ajaa vain eikä taluttaa.

Radan seuraukset

Kolme naarmua ja neljä mustelmaa. Koskahan oppisin kävelemään ilman asioihin törmäilyä.

Radalla

Se oli eilen sitten Tapahtumien yö Tampereella. Ja myös Teatterikesä. Eilen tuli nautittua siis kulttuurista ihan mitä sopivimmissa määrin. Torvikoplan keikkaa odotellessa tuli ihmeteltyä runoryhmä Ihoteollisuuden esitystä. Torvikopla soitteli noin tunnin, Lemmenlaivan säveliäkin kuului. Oli kyllä mainiota. Tarkoitus oli siirtyä katsomaan standuppia, mutta jostain syystä porukkamme jumahti siihen puistoon istuskelemaan ja tapahtumaan. Lavan esityksiin kuului lisäksi vielä improvisaatiota, itämaista tanssia ja sen sellaista. Siitä sitten väki lähti valumaan rumpujen tahdissa kohti Koskenrantaa, joten me valuimme mukana. Rannassa olikin sitten illan ehdottomasti mieleenpainuvin esitys, Legioonateatterin La Murga. Mukana esityksessä oli myös tulikollektiivi Flamma. Pimeä ranta, hypnoottiset rummut ja taitavat esiintyjät. Voi veljet.

Tämän jälkeen pitikin sitten lähteä vähän rauhottumaan ja suuntasimme läheiseen ravinteliin jossa oli tuttu baarimikko. Kun tämä ravinteli sulki ovensa ja heitti meidän pihalle, siirryimme naapuriterassille. Tällä kertaa jatkot eivät kestäneet aamukahdeksaan, vaikka yllytystä kyllä oli.
Kaupunki oli täynnä väkeä kun kävelin kotiin siinä kahden jälkeen. Kävin hakemassa kotimatkapitsankin, en ole tehnyt sitä ehkä sitten vuoteen.

Tämä päivä menee sujuvasti kotona töitä tehdessä. Pari artikkelia onkin jo luettu ja seuraavaksi pitäisi iskeä Scott MacKenzien väitöskirjan kimppuun. Herää vain kysymys, että mihin terassille kehtaa mennä tilastomatematiikkaa sisältävää opusta lukemaan. Pitäisi ehkä enemminkin lukea runoja tai hömppää.

Joku voisi perustaa Tampereelle mukavan insinööriterassin. Siellä saisi puhua muttereista ja ruuveista. Lisäksi siellä olisi kaikki juomat ja ruoka-annokset nimetty insinöörimäisen kuivakkaasti, mutta silti vähän hauskasti. Ja lisäksi terassi saisi olla varjoisa ja siellä pitäisi olla langaton verkko. Siitä vaan sitten perustamaan.

Roolit

Joskus nuorempana oli aika selkeää, mikä oma roolini oli. Niitä oli vain muutama, lukiolainen ja luisteluvalmentaja. Luulisi kyllä, että tässä vaiheessa elämää kun on valmistunut (ja töissä ja kaikkea) olisi edelleen vain muutama rooli. Mutta jatko-opinnot ja työskentely tutkijana tuovat mukanaan useita muita rooleja. Toisaalta pidän itse luentoja, toisaalta käyn istumassa opiskelijana luennoilla. Toisaalta olen opettaja, toisaalta opettelija.

Tuleekohan vaikeuksia istua tekniikan ylioppilaan pitämissä harjoituksissa :) Roolin vaihto vartissa suunnistaessa luentoa pitämästä harjoituksiin istumaan ei välttämättä ole aina helppoa. Työpäivien lisäksi rooleja löytyy toki vapaa-ajaltakin. Joskus mietin sitäkin, että onko itsensä kutsuminen insinööriksi myös rooli. Insinööreihin liitetään kuitenkin useita erilaisia stereotypioita, ja varmasti täytän niistä monia. Humanistisille tieteille hihittely tulee osittain siitä, että haluaa täyttää stereotypiansa.

Ainiin. Miksi ei ole kehitetty itsestään täyttyvään polkupyörän rengasta? Joka polkaisulla menisi aavistus ilmaan renkaaseen. Sekin pyöräilyssä olisi erityisen kätevää, että pyörät olisi maalattu pimeässä hohtaviksi. Ei tarvitsisi lamppuja ja dynamoja. Tämän lisäksi voisi joku tulla rasvaamaan pyöräni ketjut.

Pakkomiellepäivitys: 11 tilajaa. Kuitenkin tunnen teidät kaikki :)

Puhuinko pakkomielteestä?

Minähän sanoin että käyn blogilistassa pakkomielteenomaisesti tästä eteenpäin. Mutta tilaajia on jo yhdeksän, ja yllättävän paljon on blogissa kävijöitä. Mahtista!

Elämä netissä

Insinöörin elämästä iso osa on siirtynyt opiskeluaikana nettiin.

Last.fm kertoo, mitä musiikkia kuuntelen. Jos soittolistaa seuraa tarkkaan, voi myös päätellä millaisella tuulella olen. Tai että nukunko vai onko kenties siivousoperaatio menossa (silloin soi Rammstein tai Audioslave). Samat ihmiset, joiden kanssa olen tekemisissä päivittäin ovat kiinnostuneet myös siitä, mitä musiikkia kuuntelen. Toisaalta, olen saanut kommentteja tuntemattomilta musiikkimaustani. On jotenkin erikoista, miten joku bändi voi yhdistää ihmisiä eripuolilta maailmaa. Itse olen saanut Sigur Rósia kuuntelemalla saanut yhden erittäin läheisen ystävän sekä yhteydenottoja niin Saksasta kuin Brasiliastakin.

Sitten on tietenkin tämä blogi. Lisäsin sepustukseni Blogilistaan ja nyt käyn tietenkin pakkomielteenomaisesti katsomassa että "montakohan tilaajaa mulla on". Terveisiä vaan teille viidelle _o/Lisäksi on aina kivaa, jos joku on käynyt kommentoimassa näitä tekstejä.

LinkedIn on vähän ehkä erilainen. Koen sen hyödylliseksi, sillä saan sitä kautta valmistuneiden ystävien tiedot kun he vaihtavat työpaikkaa. Lisäksi siellä on ihan mielenkiintoisia työpaikkailmoituksia. Ei sillä, että olisin vaihtamassa. Ainiin ja Koulukaverit.com. Tarviiko siitä edes sanoa mitään?

Niin sitten on tietenkin IRC. Siellä tulee puhuttua päivittäin, niin työasioista kuin harrastuksistakin. Ja taas kerran niiden ihmisten kanssa, joita myös näkee enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Monet yöt on käytetty juttelemalla henkeviä ihmisen kanssa, joka on kilometrien (muutamien, kymmenien, satojen tai jopa tuhansien) päässä. Joku voisi luulla, että IRCin välityksellä keskustelu on pakoa sosiaalisesta kontaktista, mutta ei vain ole mahdollista joka ilta kerääntyä 20 ihmisen kanssa puhumaan tyhmiä juttuja. Toki asiaa auttaa, että kaveripiiristä ei montaa ihmistä löydä, joka ei irkissä notkuisi.

Pakkohan se on tunnustaa, että myös IRC-Galleriasta löytyy oma profiili. Ja yllätys yllätys, sielläkin samat ihmiset ja ystävät pyörivät.

Ongelmaksi näissä kaikissa sähköisen elämän muodoissa asettuu se lohduttomuus, minkä niissä vierailemalla saa.
"See all 13 friends.." -Last.fm
Onko mulla oikeasti vain 13 kaveria?
"Sinulle ei ole uusia kommentteja." -IRC-Galleria
Ketään ei ole siis kaivannut tai halunnut sanoa mitään (tiedän että on järjetöntä ajatella näin, kun juttelen niitten tyyppien kanssa samaan aikaan irkissä).
"Inbox (0)" -Last.fm
Ei asiaa sielläkään kelläkään.

Ehkä pitäisi siirtää suurin osa sähköisestä elämästä ihan reaalielämään. Mutta minkäs teet, insinööri arvostaa kaikkia hauskoja sovelluksia joihin voi elämänsä järjestää.

Tuoli alta

Meneeköhän tuoli alta, kun yliopistojen perusrahoitusta ollaan leikkaamassa? Muutenkin saa jännittää työpaikkansa puolesta ja tehdä töitä pätkissä. Tuntuu hienolta kun voi sanoa että "olen täällä ainakin nyt jouluun asti, katotaan sitten taas uusiksi". Mutta minkäs teet, ainakin saa tehdä juurikin sitä mitä itse haluaa ja mistä itse on kiinnostunut.

Oli muuten rentouttava viikonloppu, kerta kaikkiaan. Perjantaina testattiin Tampereen terasseja ja lauantai vietettiin porukalla Luopioisissa. Mökkiretkeily on aina kyllä ihan mahtavaa.

Ainiin, ja perjantaina kysyttiin taas paperit. Mah-ta-vaa.

Minkä takia...

Niin, minkä takia...

• pyörällä ajaessa kotiin päin on aina ylämäki tai vastatuuli?
• selitän Aliaksessa sanoja "hiiren/pastorin/viulistin kaveri"?
• rahat loppuu aina, riippumatta siitä paljonko tienaa?
• baarissa kokiksen juo nopeammin kuin kaljan?
• kaljavaihtoehdot ovat 0,4l ja 0,6l, mutta limsan koko vaihtelee miten sattuu?
• en pääse Trivialissa vastaamaan Islanti- tai taitoluistelukysymyksiin?
• ei koskaan osaa mennä ajoissa nukkumaan?

Vastauksia odotellessa, tarvitsen apuanne.

Feeling a bit like MacGyver..

Päivä lähti mukavasti liikkeelle, kun sain korjattua pyöräni. Korjausvälineet koostuivat jesseteipistä, jakoavaimesta sekä ruuvimeisselistä. Mutta nyt pyörä kulkee. Fillaroin polleana keskustaan pienelle testilenkille ja tunsin itseni erittäin näppäräksi ja taitavaksi. Pyörä kulki niin mainiosti ja kaikkea.

Jotta ei pääsisi insinööri liikaa ylpistymään, kotona sitten iski todellisuus vastaan. Onnistuin leikkaamaan oikeasta peukalostani pienen palasen irti saksilla. Nyt sitten voi miettiä, että miten oikeakätinen ihminen pystyy niin tekemään. Voin kertoa kyllä, että sakset olivat oikeassa kädessä vahingon sattuessa. Että miettikää sitä.