Vihdoinkin

Kauan siihen meni, mutta nyt ymmärrän olevani insinööri. Koulutusvalintani on herättänyt hämmennystä niin lukion matematiikan opettajassani kuin yläasteen luokanvalvojassani. He kuvittelivat minun päätyvän humanistiselle puolelle. Ei se mitään, niin minäkin. Lukion jälkeen hain lukemaan sosiologiaa Turun yliopistoon. En jaksanut lukea pääsykoekirjoja kovin hyvin, joten ei ihme etten päässyt sisälle. Sisäinen insinöörini oli nostanut päätään ja hain (ja pääsin) Satakunnan ammattikorkeakouluun logistiikkapuolelle. Muistaakseni valitsin vielä sen linjan, mikä kuullosti teknisimmältä. En mennyt kuitenkaan sinnekään. Pidin välivuoden ja työskentelin kouluavustajana.

Mutta ei tullut opettajaakaan. Ei kiinnostanut edes hakea, kaikki kunnia opettajille. Itse en pystyisi siihen työhön. Monen mutkan kautta hain ja pääsin Tampereen teknilliseen korkeakouluun. Silti opintojen alusta meni varmasti pari vuotta täysin pihalla ollessa. "Ei tekniikka ole kivaa", ajattelin. Sain JOO-oikeuden ja aloitin sosiologian opintoja Tampereen yliopistolla. Siellä, sosiaaliantropologian peruskurssilla koin ensimmäisen insinöörikokemukseni. Odotin ja odotin, koska luennoija antaa sen kaiken ratkaisevan kaavan, jolla voin laskea kaikki sosiaaliantropologiset metkut. Ei tullut kaavaa, eikä tullut sosiologian sivuainetta.

Nykyään en enää naura Dilbertille. Nauran Dilbertin kanssa markkinoinnin kavereille ja johtajille. En pysty enää katsomaan samalla jännityksellä rikossarjoja. CSI-sarjan laitteet ovat hienoja, mutta huomaan ajattelevani: "Ei tuo laite kyllä oikeasti noin toimi."

Kohta siirryn tekniikan ylioppilaasta diplomi-insinööriksi. Ehkä on jo korkea aika hyväksyä itsensä insinöörinä.